28. syyskuuta 2014

TARINOOTA JURVANPERÄLTÄ OSA 1

Ajattelin nyt aloittaa määrittelemättömän pituisen postaussarjan, jossa kerron vanhoja ja uusia tarinoita Jurvasta, eli sieltä mistä olen kotoisin ja missä vanhempani yhä asuvat. Kyseessä ei siis ole se kunta nimeltä Jurva, vaan pienen pieni osa Lapuan Hirvijoelta. Jurvassa ei meidän pesueen lisäksi asu kuin pari hassua perhettä, mutta siihen nähden siellä tapahtuu yllättävänkin paljon asioita. Ensimmäisessä osassa kerron hieman minusta ja naapurin pojasta. 

Jurvanperällä, noin parin kilometrin päässä meiltä asui perhe, jossa oli kolme lasta. Tässä perheessä oli kaksoset, tyttö ja poika, jotka olivat minua kolme vuotta vanhempia. Isosiskoni Taru, joka on minua kaksi vuotta vanhempi, leikki usein tämän tytön kanssa. Olin heidän mielestään liian nuori, eikä he tahtoneet minua mukaan leikkeihinsä. Siispä leikin tämän pojan kanssa paljon, ja siihenhän se tietenkin johti, että ihastuimme toisiimme. Taisimme jopa seurustellakin hetken aikaa, niin kuin nyt sen ikäiset seurustelee. Olin siis alle kouluikäinen silloin, ehkä noin viisivuotias.

En osaa sanoa, kuinka kauan meidän seurustelu kesti, mutta sen osaan kertoa kuinka se loppui. Muistaakseni tämä tapahtui isoveljeni Micken synttäreillä. En vieläkään tiedä miksi toimin näin, mutta olen itselleni selittänyt sen sillä, että olin joko kyllästynyt tai sitten en ollut saanut tahtoani läpi jossain asiassa. Ja kuten jokainen nainen, joka on kyllästynyt tai ei saa tahtoaan läpi, niin minäkin päätin toimia. Pojat taisivat pelata tai leikkiä rauhassa jotain, kun yhtäkkiä mielessäni pimeni. Kävin hakemassa lelupaistinpannun, kävelin rauhassa poikien luo ja annoin palaa, löin tätä poikaa päähän pannulla muutaman kerran. Lopetin suhteen tyylillä.

Sen jälkeen kyseinen poika ei tainnut meillä käydä, ja muutenkin vältteli minua. Vaikeaa siitä teki se, että myöhemmin olimme samassa pienessä koulussa, ja kuljimme sinne samalla taksilla. Muutaman kerran pelottelin poikaa, että minulla oli paistinpannu mukana repussani ja poika sanoi soittavansa poliisit jos löisin häntä. Muutaman vuoden päästä asiaan osattiin suhtautua jo huumorilla eikä poika tänä päivänä enää minua pelkää. Toivottavasti.



4 kommenttia:

  1. Sait niin mut nauramaan..tänään ku ei oikee oo toi hymy taas irronnu..ai että en meinaa saada lopetettua naurua..kiitos pelastit päiväni tällä kirjoituksella :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, kiva kuulla että on jotenkin piristänyt edes! :D Ajattelin jo että toi olis liian sekavasti kirjotettu, mutta kyllä se näköjään ihan ymmärrettävää tekstiä oli :)

      Poista
  2. Vastaukset
    1. =D Muakin vähä huvitti kun mietin sitä tilannetta kun lyödä paukutin toista raukkaa päähän... Enkä usko että se oikeasti oli edes mitään tehnyt sellaisen kohtalon ansaitakseen. :D

      Poista

Jokainen kommentti on tervetullut. Kiitos! :-)