21. joulukuuta 2014

#21: NOVELLI: JOULUKSI KOTIIN OSA 3

(Tämä on jatkoa viime sunnuntaiden teksteille, joten jos et ole niitä vielä lukenut, suosittelen että luet ne ensin, että tajuat tästä jotain. Ensimmäinen osa löytyy täältä (klick) ja toinen osa täältä (klick).)

Käyn vielä kerran läpi taskuni ja laukkuni, mutta lompakkoani ei vain löydy mistään. Myyjä katsoo minua tylynä, luulee varmaan että vain temppuilen hänen kanssaan. Linda on onneksi takanani jonossa, joten hän lupaa lainata rahat ostoksiini. Suostun tähän, sillä jono takanamme on jo kasvanut todella pitkäksi, ja ihmiset huokailevat ja naputtavat jalallaan kärsimättöminä. Pakkaamme ostoksemme ja juoksemme takaisin laivan kahvilaan, jossa olimme ennen tax free-myymälään tuloa. Ja kumma kyllä, lompakkoni on siinä pöydällä, missä istuimme hetkeä aiemmin. Tarkistan sisällön, ja huokaan helpotuksesta kun kaikki kortit ovat paikoillaan. Ainoastaan käteisenä olleet pari sataa kruunua olivat kadonneet, mutta se oli pientä sen rinnalla, jos koko lompakko olisi kadonnut taivaan tuuliin.

"Pitäisköhän sitä vaan mennä nukkumaan, kun tuntuu ettei tänään mikään suju?" ehdotan Lindalle.
"Ehkä niin olis parasta" naurahtaa Linda. Suunnistamme kohti hyttiä ja laitamme herätyskellon herättämään kuudelta, sillä laivan pitäisi olla Turussa seitsemältä. Painumme pehkuihin ja nukahdamme lähes välittömästi, onhan takana aika pitkä ja hermoja koetteleva päivä. Toivotaan, että huominen sujuu paremmin.

Aamulla aika kuluu kuin siivillä, eikä aikaakaan kun olemme jo Turussa. Yritämme metsästää lippuja juniin, mutta koska on jouluaatto, satamasta ei lähde kuin muutama juna kohti Tamperetta, ja ne ovat aivan täynnä. Siirrymme bussilla Turun rautatieasemalle, mutta sieltäkään emme saa lippuja Tampereen suuntaan meneviin juniin. Katsastamme bussiliikenteen, tuloksetta.

"Voi Sara, mitä me nyt keksitään?" Linda harmittelee "mulla on akkukin ihan tyhjä, ei voi ees porukoita soittaa hakemaan."
"Kyllä me jotain keksitään, älä murehdi" yritän lohduttaa häntä, vaikka minulla ei ole mitään käsitystä, miten pääsemme Tampereelle. Öisen myrskyn takia puhelinlankoja on mennyt poikki, ja tietenkin meidän tuurilla juuri meidän liittymämme ovat mykkinä. Kävelemme hetken aikaa yrittäen suunnistaa kohti Tamperetta, kunnes saan idean.

"Mitä jos liftattais?" ehdotan Lindalle puoliksi vitsaillen.
"Onkohan se kovin turvallista..." pohtii Linda, "no, ei kai tässä muukaan auta!"
Seisomme tien vieressä peukalot pystyssä kuin kaksi muskettisoturia, kun auto toisensa jälkeen ajaa kylmästi meidän ohi. Kymmenen minuutin odottelun jälkeen viimein näemme, että punainen Nissan hiljentää ja pysähtyy meidän kohdalle.

"Ei voi olla totta, Sara ja Linda!" autosta kuuluu tuttu ääni. Se ääni kuuluu entiselle luokkakaverillemme Amandalle, ja kun tarkemmin katsomme, huomaamme että hänen poikaystävänsä Lauri istuu kuskin paikalla.
"Voi miten sattukaan sopivasti!" huudahdan, "ootteks te Tampereelle menossa?"

Saatuamme myöntävän vastauksen hyppäämme heidän Nissaninsa kyytiin. Matka sujuu rattoisasti jutellen mukavia ja kuunnellen joululauluja. Amanda kertoo, että hän sai Turusta opiskelupaikan ja Lauri töitä, ja että he ovat asuneet kesästä asti siellä. Heillä on mukanaan myös syötävän suloinen kissanpentu, jonka he ovat ostaneet vasta kuukausi sitten. Taas kissakuumeeni nostaa päätään, harmi ettei asuntooni saa ottaa eläimiä.

Viimeinkin saan astua vanhempieni ovesta sisään. Vastaan leijailee ihanat ruoan ja kuusen tuoksut ja vanhempani rientävät halaamaan minua. Saan istua valmiiseen ruokapöytään, ja kuinka olenkaan kaivannut äidin tekemiä ruokia. Vietämme ihanan joulun ja vielä ennen nukkumaanmenoa kirjaudun Facebookiin ja huomaan kirjekuoren päällä punaisen ykkösen, ilmoittaen yksityisviestistä. Avaan sen ja tunnen kuinka hymy levenee kasvoillani. Se viesti on Oscarilta. Olin oikeassa, tämä oli maailman paras joulu!

Hui kuinka vaikeaa olikaan päättää tarina... Mitäpäs piditte?

Joulua odottaen

4 kommenttia:

Jokainen kommentti on tervetullut. Kiitos! :-)