7. tammikuuta 2015

KIPUA PELKÄÄ EN... VAI PELKÄÄNKÖ SITTENKIN


Postauksistani ehdottomasti suosituin - tai ainakin luetuin - käsitteli pienen osan peloistani. Siinä mainitsinkin pelkääväni todella montaa asiaa, joten nyt voisi olla aika kertoa eräästä toisesta pelostani. Jos et ole tuota ensimmäistä pelkopostausta lukenut ja haluat sen lukea, se komeilee tuossa vasemmalla luetuimmissa nimellä "Pelkääjän paikalla", tai sitten voit mennä siihen suoraan tästä (klick).

Tämä pelko, jota tässä postauksessa käsittelen, on luultavasti uusin peloistani, eli en ole siitä kärsinyt kuin vasta muutaman vuoden. Pelkoni syntyi tapauksesta, joka sattui muutama vuosi sitten, joten katson parhaaksi hieman pohjustaa tätä kertomalla, mitä silloin tapahtui. 

Silloin kun vielä opiskelin, tarkemmin sanottuna lokakuussa 2011, eräänä koulupäivänä meidän täytyi kesken päivän lähteä koko luokan voimin ulos, muistaakseni siellä oli jokin kuvausjuttu silloin menossa. Kävelimme luokkani kanssa pihalle ja juttelimme matkalla jostain. En katsonut mihin astun, ja jotenkin horjahdin niin, että tipahdin portaissa yhden askelman. Tietenkin se vielä sattui niin, että oikea jalkani vääntyi nilkasta sivuttain, ja koko vartalon paino tuli sen päälle. Jalka murtui muutamasta kohdasta ja seuraavan viikonlopun vietin sairaalassa, jonka jälkeen makasin pari kuukautta kotona, kipsi jalassani ja sauvat kainalossani. 

No ajan myötä jalka parantui ja kävelikyky palautui, mutta arvet jäi. Nykyään joka kerta - siis ihan oikeasti jokainen kerta - kun kävelen portaissa suuntaan tai toiseen, näen mielessäni miten niissä voisi kaatua. Ihmismieli on sitten kummallinen, sillä minäkin olen kehittänyt mielessäni tusinoittain tapoja, kuinka niissä voisi kaatua, vaikka suurin osa niistä ei taida olla edes mahdollisia. Tämä tekee portaissa kävelyn todella sietämättömäksi ja yritänkin vältellä niitä parhaani mukaan.

Olen törmännyt kolmenlaisiin portaisiin, joissa aina kylmä hiki nousee selkärankaa pitkin ja sydän alkaa tykyttämään vähän tavallista lujempaa. Näistä ensimmäisenä on betoniset ulkoportaat, joissa siis tuo tapaturmakin sattui. Usein ne ovat todella liukkaat, joka saa minut pelkäämään vielä hieman enemmän niissä kävelyä, mutta se ei ole se suurin syy. Kauhean niistä tekee se kovuus, se on jotenkin loputonta. Niissä kaatuminen on aivan eri asia, kuin esimerkiksi puuportaissa kaatuminen, sillä se saa ikään kuin enemmän pahaa aikaiseksi. Toisena pelkään sellaisia oikein kapeita portaita, joissa täytyy oikein tarkkaan katsoa, mihin astuu, ettei vaankaan astu yli ja lennä pyrstölleen. Kolmantena, mutta kuitenkin melkein yhtä pelottavina kuin nuo betoniportaat, ovat portaat, joissa ei ole kaidetta. Nykyään joudun pitämään kaiteesta kiinni aina, kun portaissa liikun, joten on täyttä tuskaa, kun täytyy liikkua portaissa, eikä saa mistään otettua kiinni.

Tämä on tietysti aika hölmö pelko, sillä harvemmin sitä nyt oikeasti kaatuu ihan tavallisesti portaita kävellessä, mutta en vaan voi sille mitään. Mun vain täytyy keskittyä siihen kävelyyn täysillä, kun portaissa kuljen, enkä todellakaan pysty katselemaan ympärilleni tai juttelemaan mukavia. Niin kuin voi arvatakin, tämä tekee portaissa liikkumisesta melko hidasta puuhaa, joten aina tulee kauheat paineet, jos takana joku tuleekin vähän kovemmalla vauhdilla. Silloin on vain väistettävä, sillä en todellakaan pystyisi juoksemaan portaissa. Hrr, pelkkä ajatuskin nostaa ihokarvat pystyyn...
IMG_5823

Onko teidän peloilla jokin tarina, miten ne ovat syntyneet? Jakakaa ihmeessä se kanssani!

2 kommenttia:

  1. Äh miten ikävältä kuulostaa! :s Portaita kun tulee aika usein vastaan kuitenkin... Toivottavasti joskus pelkosi helpottuu asian suhteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo, eipä niitä pakoonkaan pääse... :D Kyllä tää tästä, ei tää enää oo läheskään niin paha kuin silloin aluksi, silloin en meinannut millään uskaltaa portaisiin. Nyt ei muuten olisi ongelmia, mutta kun sieluni silmin aina näen kaatumisen... Ehkä siitäkin pääsee vielä joskus eroon! :)

      Poista

Jokainen kommentti on tervetullut. Kiitos! :-)