21. syyskuuta 2015

KIITOS


Olipa kerran pieni tytöntyllerö, joka rakasti kirjoittamista. Intohimo kirjoittamista kohtaan oli syntynyt jo hyvin varhaisessa vaiheessa, tytön ollessa alakouluikäinen. Vuosien ajan tyttö keksi tarinoita, toinen toistaan hullumpia, jättäen suurimman osan niistä piiloon suurelta yleisöltä. Ainoat tarinat, jotka tyttö antoi muiden luettavaksi, olivat äidinkielen aineet, ja nekin julkaistiin vain pakon edessä. Tyttö oli hyvin epävarma taidoistaan, vaikka opettaja kannustikin jatkamaan jättämällä mukavia viestejä esseiden kulmiin, hymiöin tai tähtitarroin varusteltuina totta kai.

Yläasteelle siirtyminen tiesi jonkin ajanjakson loppumista. Teini-ikä painoi päälle ja tytön epävarmuus omaan itseensä ja taitoihinsa laski laskemistaan. Äidinkielen aineiden arvosanat laskivat, eikä senhetkinen opettaja ollutkaan enää niin kannustava, kuin edelliset olivat olleet. Kun tyttö yritti parhaansa ja kirjoitti omasta mielestään oikein hyvän tarinan, opettaja antoi tyydyttävän arvosanan ja kyseenalaisti sen, että tyttö olisi ihan itse kirjoittanut sen. Tyttö alkoi uskomaan olevansa huono, eikä tahtonut enää kirjoittaa. Palo sammui.

Vuosien kuluessa tyttö tarttui silloin tällöin kynään ja paperiin, joskus saaden hienon tarinan aikaiseksi, joskus paperi jäi tyhjäksi. Hiljalleen tyttö alkoi taas nauttia tarinoimisesta. Kun elämässä tapahtui jotain hauskaa, jännittävää tai pelottavaa, tyttö kirjoitti asian tarinan muodossa joko Facebook-statukseensa tai pöytälaatikosta löytyvään tarinavihkoonsa. Julkaistut kertomukset keräsivät kannustavaa palautetta, jotkut jopa uskoivat tytössä olevan ainesta kirjailijaksi asti. Kirjailijaksi, eli tytön suurimmaksi salaiseksi haaveeksi.

Tyttö epäili vielä, kirjoitti paljon ja repi paperit. Mikään ei kuulostanut hyvältä. Kynnys julkaista tekstejään nousi koko ajan, pelko siitä, etteivät ihmiset tykkäisikään uusista kertomuksista niin paljon kuin edellisistä. Eräänä syksyisenä iltana tytön sisko kysyi häneltä, miksei tyttö kirjoittaisi blogia. Tyttö säikähti ehdotusta, koska oli salaisesti asiasta haaveillut. Muutamia päiviä, ehkä viikon verran tyttö punnitsi mielessään vaihtoehtoja; kannattaisiko blogia perustaa. Mitä jos palaute olisikin samanlaista kuin yläasteaikoina, ja rakkaus kirjoittamista kohtaan katoaisi. Sitten tyttö muisti laulunsanat "pelätä ei saa, jos tahtoo milloinkaan onnen saavuttaa."

Ja nyt tämä tyttö on kirjoittanut blogia jo kokonaisen vuoden. Palaute on ollut paljon parempaa, kuin tyttö olisi ikinä voinut kuvitellakaan. Lukijoita on kertynyt mukava määrä, vaikka tyttö oli varma, ettei hänen elämänsä ja kirjoituksensa kiinnostaisi ketään. Epävarmuus ei ole kadonnut kokonaan, mutta vähentynyt hurjasti. Kuka tietää, ehkä tämä tyttö vielä joskus uskoo itseensä niin paljon, että hänestä todella onkin kirjailijaksi. Sitä odotellessa tyttö on enemmän kuin o n n e l l i n e n, kun saa kirjoittaa blogia maailman parhaimmille lukijoille.

222

Kiitos teille ihan jokaiselle kuluneesta vuodesta! Toivottavasti jaksatte jatkossakin lukea tämän tyttösen raapustuksia. :-)

14 kommenttia:

  1. <3 Älä ikinä kadota uskoa itseesi, oot ihan loistava! Kyllä sä vielä kirjan kirjotat :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hurjasti! :-) Aika näyttää, mutta toivotaan parasta :-)

      Poista
  2. Kiitos itsellesi tämän ihanan blogin kirjoittamisesta! Hyvää blogisynttäriä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! :-) Hullun nopeeta tää aika kyllä menee!

      Poista
  3. Ihana teksti! <3 Sulla on kiva blogi, jatka samaan malliin :))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! <3 Ja kiitos sulle, kun oot jaksanut kommentoida niin usein mun postauksia, oot piristänyt mua monena päivänä :-)

      Poista
  4. Ihana tarina, hienoa että rakkaus kirjoittamista kohtaan löytyi uudelleen! Tykkään paljon sun kirjoitustyylistäsi, älä ikinä epäile etteikö sulla olisi lahjoja siihen! :) Ihan mielenkiinnosta kysyn, että minkälaisia numeroita yläasteella sitten sait äidinkielestä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, kiitos hurjasti ihanasta kommentista! :-) Aineiden numerot vaihtelivat kutosen ja yhdeksän välillä, todistuksessa taisi aina olla seiska, tai ehkä jossain välitodistuksessa kerran se oli jopa kasi.

      Kerran meillä oli tehtävänä lukea kotona jokin kirja, ja tehdä siitä sitten jonkinlainen kirjallinen esitelmä. Luin kyseisen kirjan, muistaakseni jopa kahdesti, koska tykkäsin siitä paljon, ja panostin kovasti esitelmään. Opettaja ei millään voinut uskoa, että minä olisin kirjaa lukenut. Hän alkoi tenttaamaan mua koko luokan nähden, kysyi todella monta kysymystä kirjaan liittyen, ja vaikka osasin vastata oikein, hän silti epäili, etten olisi lukenut kirjaa. Siitä tehtävästä sain muistaakseni arvosanaksi kutosen, vaikka ainesta olisi mielestäni ollut ainakin yhdeksään. En tiedä, mitä kyseisellä opettajalla oli mua vastaan. Vertailuksi voi ottaa kauppiksesta saamani arvosanat, jotka olivat aina 2½-3 (kolmonen oli siis paras), vaikka oli useita eri opettajia.

      Poista
    2. Oho, no olipa inhottava opettaja! :( Harmi, että olet joutunut käymään tuollaista läpi, onneksi olet saanut intosi takaisin. Toivottavasti hän ei onnistunut pilaamaan muiden kirjoitusrakkautta.

      Poista
    3. Sanoa muuta! :-( Muistaakseni hän ei muita mun luokkalaisia samoin kohdellut, toivottavasti ei ketään muutakaan. Onneksi se on ollutta ja mennyttä :-)

      Poista
  5. Lämmin kiitos sinulle itsellesi, kun piristät minun ja monen muun päiviä aivan ihanalla blogillasi! :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, ihana saada tällaisia kommentteja! :-)

      Poista

Jokainen kommentti on tervetullut. Kiitos! :-)